Anton von Werner (1843-1915) deutscher Maler (u.a. Kaiserproklamation!) - Eigenhändiges Albumblatt mit Spruch - 1893

Anton von Werner (1843-1915) saksalainen maalari (mm. keisarinkunnistus!).

Käsin kirjoitettu albumilehti, jossa lukee 'Missä yksi ottaa paikan, toinen täytyy siirtää'.
Vesileima, katso kuvat.

- päivätty Berliinissä, helmikuu 1893

Anton Alexander von Werner (* 9. toukokuuta 1843 Frankfurt (Oder); † 4. tammikuuta 1915 Berliinissä) oli saksalainen maalari. Hän jätti jälkeensä valokuvamaiseen tyyliin maalattuja ja tähän päivään asti reprodukioituja historiallisia kuvia aikansa tapahtumista. Kiireinen taiteilija ja taidepoliitikko pidetään Saksan taidehistoriassa myös modernin taiteen vastustuksensa vuoksi Wilhelminismin pääedustajana.

Seitsemänkymmenen lopulla syntyi tilaustöinä lukuisia muotokuvia herttuista, sotilailta, diplomaateilta, poliitikoilta ja taiteilijoilta, mukaan lukien useita tunnettuja Bismarckin muotokuvia, joista vuodelta 1888 oleva, Bismarck liittoneuvoston pöydässä, sijaitsee Saksan liittotasavallan omistuksessa Berliinin Reichstag-rakennuksessa. Hän ei pitänyt tehtävistä historiallisten tapahtumien, kuten [Mustan Kotkan] ritarikunnan, kuvaamiseksi, koska hän ei voinut itse muotokuvata kuvattuja. Sodan aikana tekemänsä luonnokset hän käytti vielä vuosia myöhemmin genremaalauksissaan: vuonna 1886 syntyi 'Sotavangit' ja vuonna 1894 'Sotilassijainnissa Pariisin edustalla' – molemmat rauhansieluisia kohtauksia sotilaan elämästä, jotka levittäytyivät laajasti reproduktioina.

Berliinin tuomiokirkon kohdalla Werner suunnitteli vuonna 1900 kahdeksan mosaiikkikenttää kupolissa, jotka esittävät vuorisaarnan siunauksia, mosaiikkiportraatit neljästä evankelista konkkamaisissa holvikkeiden nipeissä ja kolme alttwindowa apsiksessa sekä niihin liittyvät apsis-kalottiventtiilit.

Ystävällinen suhde oli Wernerillä Adolph von Menzel -nimisen kanssa, jota hän ihaili suurempana, ja Karlsruhen ajoista lähtien kansankirjailija Emil Frommelin kanssa.

Vuonna 1887 private-yhdistys Berliner Künstler Werner valitsi puheenjohtajakseen Wernerin. Werner toimi tietoisesti Berliner ja saksalaisten taiteilijoiden edustajana, mikä hänen jäykän taidekäsityksensä vuoksi uhkasi yhdistyksen yhtenäisyyttä. Ensimmäinen konflikti yhdistyksessä syntyi vuonna 1892, kun tunnetut taiteilijat kuten Max Liebermann tukivat Elf-nimisen, moderniin suuntautuneen taiteilijaryhmän perustamista, joka näytteli erikseen vuosittisen salonin rinnalla, jonka yhdistys ja akatemia järjestivät. Kun marraskuussa 1892 taiteilijayhdistys mahdollisti vorekspressionistisen maalari Edvard Munchin näyttelyn, se herätti välittömästi jyrkkää kritiikkiä jäseniltä. Kutsuttuaan koolle nopeasti kokoon kutsutun yleiskokouksen enemmistö päätti sulkea näyttelyn ja erottaa näyttelykomitean, minkä seurauksena osa vähemmistöä spontaanisti perusti vapaan taiteilijayhdistyksen. Werner ei osallistunut puheenjohtajana äänestykseen, mutta käytti seuraavaa konfliktia hyväkseen poistaakseen vastustajansa Hugo Vogelin, Franz Skarbinan ja August von Heydenin taidekorkeakoulun opettajakunnasta. Seuraavina vuosina Werners näyttelypolitiikka johti Berliinin secessionin syntyyn.

Saksalaisessa liittotasavallassa Golo Mann asetti hänet vuonna 1958 Paul Heysen, Felix Dahnin ja Karl von Pilotyn kanssa, joille hän antoi tunnustuksia kuten 'epigoni', 'myöhäinen klassismi', 'väärä renessanssi' ja 'ei omaa tyyliä'.

Werneristä ei ole kiistatta jäänyt muuta kuin 'maalatut raportit, joilla on merkitystä dokumentaarisen arvon kannalta', kuten edelleen laajalti tunnettu keisarinjulistus, jonka eri versioiden sisällölliset viestit ovat nyt unohtuneet.

#C047

Katsokaa kuvia!

Me takaamme aitouden!