Stefanie Schneider - Stefanie Schneider's Minis 'White Trash Beautiful' (29 Palms, CA)

Stefanie Schneiderin Minis 'White Trash Beautiful' (29 Palms, CA) - 1999 -

Allekirjoitettu etupuolella, ei asennettu.
Arkistokelpoiset värivalokuvat perustuvat alkuperäisiin Polaroideihin.

Polaroid-kokoiset avoimet painokset 1999–2019.
10,7 x 8,8 cm (kuva 7,9 x 7,7 cm) kukin.

Täydellisessä kunnossa.

Stefanie Schneiderin taide: Havaintojen ja muistin unelma
Stefanie Schneiderin työn outojen ja muuttuvien maailmojen keskellä on levottoman kaunis näky, sellainen, jota ei niinkään nähdä kuin kokea—tuntoa ytimessä, ymmärtäen palasina. Hänen maailmansa ei ole selkeyden maailma, vaan havaintojen: maisema, jossa todellisuus taivuttaa, vääristää ja muuttuu joksikin, joka muistuttaa unenomaisia tiloja, joissa minä ja aika hämärtyvät.
Kuvamme ovat eräänlainen pettymysten muoto, tai ehkä pehmeä uudelleensyntymä, sitä mitä uskomme kadottaneemme. Polaroidin haalistuneen linssin läpi, välineen, joka tallentaa muistin sekä puhtaan että epätäydellisen, Schneider palauttaa meidät takaisin verhon toiselle puolelle. Emme katso vain kuvaa; olemme sen sisällä, leijuen uneliaiden, puoliksi muistetujen hetkien keskellä unen ja valveen välillä.
Hänen valokuvissaan esiintyvät hahmot—usein naisia, niin vaikuttavasti heidän eristyneisyydessään—kelluvat läpi sekä kirjaimellisen että psykologisen tilan autiomaassa. Väri vaikuttaa välkkyvän kuin hallusinatorinen näky, vetäen meitä kohti olemassaoloa, joka on sekä kaunis että traaginen. Hänen työnsä on androgyyninen, viitaten identiteetteihin, jotka eivät ole kiinteitä, vaan muuttuvia, ikään kuin ihmismuoto olisi muokattavissa oleva asia, helposti venytettävissä ja muokattavissa ajan ja tunteiden voimien vaikutuksesta. Nämä hahmot ovat sekä yksilöitä että arkkityyppejä, ikään kuin katsoja voisi astua heidän saappaisiinsa ja jättää itsensä taakse, kokea mitä on olla toinen, olla jotain ohikiitävää, ei koskaan täysin tässä, mutta aina muistoissa.
Kuten parhaiden uneksijoiden, Schneider leikkii ajalla, sulauttaen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden eräänlaiseksi ikuiseksi hetkeksi, jossa mikään ei ole pysyvää ja kaikki on alisteista impermanenssin laeille. Tässä on syvällinen suru—tietoisuus siitä, että muistin teko on samalla myös menetyksen teko. Ja silti, on myös outo eräänlainen vapaus, vapaus hyväksyä asioiden väistämätön hajoaminen, hetkien muuntuminen joksikin sekä etäiseksi että läheiseksi.
Schneiderin työ ei vain tallenna maailmaa; se tiivistää sen joksikin surrealistisemmaksi, vaikeammin tavoitettavaksi. Muistin ja haalistuvien värien paletin läpi hän kuljettaa meidät paikkaan, jossa emme ole vain katsojia, vaan osallistujia, koskettaen saavuttamatonta, ymmärtäen ohikiitävää ja—ehkä tärkeintä—muistaen asioiden kauneuden, joita ei voi pitää kädessään.