Antonio Nasuto - Wet eyes

Antonio Nasuto valmistuu arkkitehtuurin alalta Napolissa, ja hänelle myönnetään myöhemmin kolmen vuoden erikoistuminen designissa. Tämä monialainen koulutus vaikuttaa ratkaisevasti hänen visuaaliseen kieleensä, jota leimaa kurinalainen koostaminen ja huomio kuvan rakenteeseen.
Hän on tällä hetkellä Anatomian taiteellinen opettaja Foggian taideakatemiassa, yhdistäen opetustyön pitkäjänteiseen maalaustutkimukseen, joka keskittyy ihmiskehoon ja figuurin narratiiviseen ulottuvaisuuteen.
Hän on näyttäytynyt yksityisissä ja ryhmätaidenäyttelyissä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Tärkeimmät: yksityisnäyttelyt Palazzetto dell’Arte -museossa Foggian kaupungissa (2002, 2003), Pasolini-näyttely Tribunale della Dogana -tuomioistuimessa Foggiassa (2007), 150 Souvenirs d’Italie Roma’n modernin ja nykytaiteen galleriassa ”Atelier degli Artisti” (2011), Il filo di Arianna. Labirinto fisico e mentale Palazzo delle Arti Beltrani -taidehallissa Trani (2011), yksityisnäyttely Palazzo Ducale Paternò Caracciolo Pietramelaran kaupungissa (2013) ja L’ospite inatteso Villetta Barrea (2016).

On hetkiä, jolloin rakkaus ei enää puhu, mutta jatkaa kuulosteluaan.
Tässä teoksessa kaksi naista tuntuu olevan juuri siellä: tarkasti siinä kohdassa, missä heidän yhdistävä tekijä huojuu, mutta ei täysin murtu. On uusi etäisyys, mutta täynnä läsnäolokokoa.
Toinen heistä kantaa tuskaa, jota ei uskalleta lausua. Hän pitää sitä käsissään, suojelee sitä ja samalla pelkää sitä, ikään kuin se olisi osa häntä, joka äkkiä painaa enemmän kuin muu.
Toinen pysyy, kaiken keskellä. Hänen katseensa ei syytä eikä lohduta: se etsii. Etsii sitä, mikä on menossa hukkaan, mitä ehkä ei enää voi pelastaa, ja mitä he molemmat olisivat halunneet pitää tiukasti kiinni.
Keskellä, melkein heidän sisäisen tilansa käännöksenä, varoitus: Wet Eyes.
Se ei ole kyltti, vaan olotila. Nämä kosteat silmät todistavat, että rakkaus—kun se on aitoa—ei koskaan jätä ketään vahingoittuneeksi.
Sydän liukuu, kompastuu, satuttaa itseään juuri siellä, missä luuli olevan vakaimmillaan.
Ja sitten on tuo hiljainen, muistiin palaa oleva, punainen kuin polttava muisto: mallinukke.
Se ei ole esine, vaan mahdollisuus. Kolmas kiusallinen tulokas, joka asuu heidän välissään ilmassa: muisto, halu, idea, epäilys. Sillä ei ole kasvua, ja siksi sitä voi olla miltä tahansa ilmeeltä. Se jakaa, se hämmentää, se pysyy ristiriidassa vaikka kaikki hiljaa.
Tämä maalaus ei kerro yhtä kohtaa; se kertoo läpäisyä.
Herkkä siirtymä, jossa naisille—kuten kaikelle, mikä rohkeasti voi olla täyttä—ilmaisun hauraus tulee ilmi.
Se on hetki, jolloin ymmärretään, ettei mikään side ole suojassa hiuksilta; ja juuri nämä halkeamat ovat joskus ainoa mahdollinen totuus.
Koska on tarinoita, joita mitataan ei sillä, mitä sanotaan, vaan sillä, mikä jää silmiin, kun sanat puuttuvat.
Ja täällä, molempien kosteat silmät kertovat vielä kaiken."