1st issue US M1 Carbine Ordnance Maintenance Manual - infantry - Airborne - beautiful plates, all technical details - 1942

Hyväksytty, 1942 päivämääräinen virallinen Yhdysvaltojen armeijan käsikirja, joka liittyy erityisesti kuuluisaan M1 Carbineen – tämä on ensimmäinen, minun tietojeni mukaan, tekninen käsikirja M1 Carbinesta, joka julkaistiin teknisenä tiedotteena. Se julkaistiin maaliskuussa 1942, juuri ennen kuin M1 Carbine otettiin virallisesti käyttöön kesällä 1942. Yli 60 sivua erittäin mielenkiintoista tietoa, runsaasti valokuvia ja piirroksia; huolto, käyttö, ammukset, osat, piirustukset ja paljon valokuvia. Loistava ja erittäin havainnollinen kokoelmallesi WW2:n USA-aseista, kohtuullisessa kunnossa ikäänsä nähden, mutta paikoin hieman kulunut.

M1 Carbine -kiväärin historia
M1-kiväärin, jonka teho on vähennetty .30-Patruunalla, ei alun perin tarkoitettu pääasialliseksi aseeksi taistelukiväärimiehille, eikä sitä voitu verrata sodan lopulla kehitettyihin tehokkaampiin hyökkäyskivääreihin. Se oli kuitenkin selvästi tarkkuudeltaan ja läpäisykyvyltään parempi kuin tuolloin käytössä olleet .45-kaliiperiset pistoolikiväärit, ja kevyempi .30-kaliiperinen patruuna mahdollisti sotilaiden kantavan enemmän ammuksia. Tämän seurauksena kivääri otettiin pian laajasti käyttöön jalkaväen upseereille, amerikkalaisille laskuvarjohyökkäysjoukoille, aliupseereille, ammuksien kantajille, etulinjan tykistövaikuttajille ja muille etulinjan joukoille. Ensimmäiset M1-kiväärit toimitettiin keskellä vuotta 1942, ja aluksi prioriteetti oli Euroopan teatterin joukoilla.

Toisen maailmansodan aikana yhdysvaltalaiselle jalkaväkikomppanialle luovutettiin yhteensä 28 M1-karbiinia. Komppanian komentopaikalle luovutettiin yhdeksän karbiinia (komppanian komentajalle, toimeenpano-upseerille, ensimmäiselle vänrikille, ruokahuollon vänrikille, varustevänrikille, torvensoittajalle ja kolmelle sanansaattajalle), tuliyksikölle kuusitoista karbiinia (yksikön johtajalle, vänrikille, kahdelle komppanian sanansaattajalle komppanian komentopaikalla, yhdelle sanansaattajalle kummassakin kahdesta kranaatinheitin- ja konekivääriosaston komentopaikasta sekä kymmenen kranaatinheitin- ja konekiväärin ammuksenkantajille), ja kolmelle kivääripataljoonalle yksi kukin (pataljoonan komentajalle).

M1-kiväärin pienempi koko, kevyt paino ja tulivoima saivat yleensä paljon kiitosta, erityisesti niiltä joukoilta, jotka eivät pystyneet käyttämään täysikokoista kivääriä pääaseenaan. Kuitenkin sen maine taistelukentällä oli ristiriitainen, ja negatiivisia raportteja alkoi tulla ilmavoimien operaatioista Sisiliassa vuonna 1943, ja ne lisääntyivät syksyllä ja talvella 1944.

Asiatic-Pacific-teatterissa sotilaat ja sissijoukot, jotka toimivat tiheässä viidakossa ja kohtaavat vihollista vain satunnaisesti, kehuivat karbiinia sen pienen koon, keveyden ja tulivoiman vuoksi.[40] Kuitenkin sotilaat ja merijalkaväen jäsenet, jotka osallistuivat päivittäisiin tulitaisteluihin (erityisesti Filippiineillä palveluksessa olevat), kokivat aseen riittämättömäksi läpäisy- ja pysäytysvoiman osalta.[20][41] Vaikka karbiinin luodit läpäisivät helposti teräksiset kypärät sekä aikakauden japanilaisten käyttämän kehon suojan,[42][43] raportit karbiinin epäonnistumisesta vihollissotilaiden pysäyttämisessä, joskus useiden osumien jälkeen, esiintyivät yksittäisissä taisteluraporteissa, sodanjälkeisissä arvioinneissa ja palveluhistoroissa sekä Yhdysvaltain armeijasta että merijalkaväestä.[20][41]

Kiväärin ainoan käytön ei-korroosiivisilla tulituspatruunoilla todettiin olevan ihanteellinen trooppisissa olosuhteissa, missä piipun korroosio oli merkittävä ongelma käytettäessä korroosiivisia tulituspatruunoita .30-06-kaliiperissä. Kuitenkin Euroopan teatterissa jotkut sotilaat raportoivat väärälaukausten johtuvan kosteuden pääsystä ei-korroosiivisen tulituspatruunan yhdisteeseen.