Barberot Sylvain - Echo

Itsepotrettikuva — “Kaiku”
Kaiverrettu peili, valaisinjärjestelmä

Tässä Itsepotrettisarjan variaatiossa teos pidentää oma-kuvapohtinnan pohdintaa ja siirtää sen resonanssin logiikkaan. Yhden peilin, jonka hopeapinnoite on osittain poissa, valo paljastaa välineellisesti sanan kaiku. Kuten muissakin teoksissa, teksti ei pakota itseään päällepäin: se nousee pintaan, riippuen katsojan katselukulmasta, valosta ja hetkestä.

Peili ei ole enää pelkästään tunnistamisen pinta, vaan palautteen pinta. Se ei tuota staattista kuvaa; se heijastaa, muuttaa, diffraktoituu. Näkymä, peilissä, muuttuu tilapäiseksi ilmiöksi, verrattavissa äänikaikuun: ilmestyminen viiveellä, jälki, joka muodostuu läsnäolon ja katoamisen välille.

Taiteilija on tässä välittäjän roolissa. Heijastamalla itsensä teokseen hän ei esitä itseään suoraan; hän on siirtymä, käännöksen pinta. Maailma, katseen avulla tavoitettu, välitellään uudessa kuvan muodossa — muutettuna, siirrettynä, uudelleen koottuna. Itsepotrettikuva muuttuu siten vähemmän itsensä vahvistukseksi kuin vastaanottamisen ja palauttamisen prosessiksi.

Sana kaiku, joka on kaiverrettu hopeaan, toimii kuin hienovarainen lukukoodi. Se muistuttaa siitä, että jokainen kuva on jo paluu, kaiku. Aivan kuin ääni, joka heijastuu tilassa, peilissä heijastunut kuva leviää, hajaantuu ja sammuu. Ei ole staattisuutta, vain peräkkäisiä ilmestyksiä.

Näin teos asettaa taiteellisen käytännön katoavaan aikakauteen: kimpoamisen, lievästi toistuvan, asteittaisen liukumisen kohti hiljaisuutta. Taiteilija, joka ei ole alku, muuttuu siirtymäpisteeksi — paikkaksi, jossa maailma heijastuu ennen katoamistaan.