Antonio Nasuto - Wet eyes

Antonio Nasuto valmistui arkkitehtuurin alalta Napolin yliopistossa, jossa hän myöhemmin suoritti kolmitason erikoistumisen Designissa. Tämä monialainen koulutus vaikuttaa ratkaisevasti hänen visuaaliseen kieleensä, joka on rakenteellisesti kurinalainen ja kuvan rakenteeseen kiinnittyvä.
Hän toimii tällä hetkellä Piazza Belle Arti Foggian taideakatemiassa (Accademia di Belle Arti di Foggia) taideanatomin opettajana, yhdistäen opetustyönsä jatkuvaan maalaustaiteelliseen tutkimukseen, jonka keskipisteessä ovat ihmiskeho ja kuvan narratiivinen ulottuvuus.
Hän on pitänyt sekä omia että yhteisnäyttelyitä sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Pääteoksia ovat: yksityisnäyttelyt Foggian taidepalatsissa (Palazzetto dell’Arte) (2002, 2003), P. P. Pasolinin juhlanäyttely Tribunale della Dogana -laitoksella Foggian kaupungissa (2007), 150 Souvenirs d’Italie Romassa sijaitsevassa Galleria d’Arte Moderna e Contemporanea ”Atelier degli Artisti” (2011), Il filo di Arianna. Labirinto fisico e mentale Palazzo delle Arti Beltrani -taidehallissa Tranissa (2011), yksityisnäyttely Palazzo Ducale Paternò Caracciolo Pietramelaran kaupungissa (2013) ja L’ospite inatteso Villetta Barrea (2016).

On hetkiä, jolloin rakkaus ei enää puhu, mutta jatkaa kuulostamista.
Tässä teoksessa kaksi naista tuntuu todellakin olevan siellä: täsmälleen siinä kohdassa, jossa heidän yhteenliittymänsä järkkyy, mutta ei osu kokonaan. On uusi etäisyys, mutta täynnä läsnäolijoita.
Toinen heistä kätkee sisälleen kivun, jota ei voida lausua. Hän pitää sitä käsivarsillaan, suojelee sitä ja pelkää samalla, ikään kuin osa itsestään, joka äkillisesti painaa enemmän kuin muu.
Toinen pysyy, kaiken keskelläkin. Hänen katseensa ei syytä eikä lohduta: hän etsii. Hän etsii sitä, mikä on menossa, sitä mitä ei ehkä enää voi pelastaa, ja mitä molemmat olisivat halunneet pitää tiukasti kiinni.
Keskellä, ikään kuin heidän sisäisen tilansa kääntäminä, varoitus: Wet Eyes.
Se ei ole kyltti, vaan olotila. Nämä kosteat silmät ovat todiste siitä, että rakkaus, kun se on todellista, ei koskaan jätä jonkun yksin. Sydän liukuu, kompastuu, haavoittuu juuri siellä, missä sen luultiin olevan vakaimmillaan.
Ja sitten on se hiljainen olemassaolo, punainen kuin muistissa palaava tuli: mannikyyri (mannequin).
Se ei ole esine, vaan mahdollisuus. Kolmas häiritsevä, joka asuu heidän välillään: muisto, halu, idea, epäilys. Sillä ei ole kasvoja, ja juuri siksi sille voi löytyä satoja ulottuvuuksia. Se on se, mikä jakaa, se mikä hämmentää, se, mikä pysyy roikkumassa kiinni, vaikka kaikki on hiljaista.
Tämä maalaus ei kerro yhdestä kohtauksesta; se kertoo läpikulkusta.
Se hauras siirtymä, jossa naisten välinen rakkaus – kuten mikä tahansa kyky olla täysi – näyttää omia haavoittuvuuttaan.
Se on hetki, jolloin ymmärtää, että mikään side ei ole turvassa halkeamilta, ja että juuri ne halkeamat ovat joskus ainoa mahdollinen totuus.
Koska on tarinoita, joita mitataan ei sillä, mitä sanotaan, vaan sillä, mitä jää katseisiin sanojen puututtua.
Ja tässä, molempien kastelevissa silmissä, lukee yhä kaikkea.”