Ennio Finzi (1931) - Senza titolo

Ennio Finzi
Pastellimaalaus käsinpiirtokankaalle cm 35x50
Alareunassa oikealla allekirjoitus ja päivämäärä
Loistelias Ennio Finzi -teos aitona valokuvassa
Teos erittäin harvinainen ja laadultaan korkea
Vuosi 2021

Viime aikoihin asti kuollut Ennio Finzi, jota pidetään viimeisenä elossa olevana tilatischen maalarin taivastekijänä; kuten hän itse muistutti, vuonna 1951 hän oli vasta 16-vuotias eikä voinut liittyä tilas­mismi­liikkeeseen, kuten Tancredi Parmeggiani (1931–1964), joka tuolloin oli kaksikymppinen[3].

Mantteli ystävyydestä ja taiteellisesta jakamisesta suuren maalarin Tancredin kanssa, jonka kriittiset kirjoitukset ja näyttelyt ovat myös juhlistaneet[4], sai hänet varmasti liittymään 1950-luvun ja 1960-luvun suurimpien kuvataiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien piiriin, kuten Giuseppe Capogrossi, Ettore Sottsass, Umbro Apollonio, ja hän toimi läheisesti venezialaisen liikkeen suureimpien mestareiden kanssa, kuten Virgilio Guidi, Riccardo Licata tai Emilio Vedova; tämän esitteli hänet aina suuri keräilijä Peggy Guggenheimiin[5]. Kaikkina 1950-luvulla Finzi kulki kohti tilas­mismiin perustuvaa tutkimusta, keskittyen värin käyttöön sekä tonaalisten ja atonaalisten efekteihin[6], sekä tulkiten tuon ajan uusia musiikkityylejä atonaalisuudesta schoembergiläiseen jazzin afroamerikkalaiseen be-bopiin[7]. Itse asiassa Finzin kannalta musiikilla on keskeinen merkitys, sillä hän muistuttaa, että värin havaitseminen tapahtuu hänelle 50-prosenttisesti näön kautta ja toiset 50 prosenttia kuulon avulla, sillä värillä on paitsi kuva myös ääni[8].

Vuodesta 1960 vuoteen 1978, myös vaikeuksien vuoksi myydä tilas­mismiin perustuvia teoksia aikana, jolloin toiset tutkimustyypit olivat suosittuja[9], hän päätti omaksua täysin tuohon aikaan tyypillisen tieteellisen ja teknologisen analyysin periaatteet – ei niinkään kuten N-ryhmän taiteilijat, jotka itse käyttivät elektroniikkaa ja valaistus­teknologiaa[10], vaan pyrkien luomaan samoja edellytyksiä analyyttisen valkoisen- ja mustanpintaisen pinnan kautta, joka erosi aikaisemmista voimakkaista värisävyistä, keskittyen automaattisuuteen ja rytmien yhdistämiseen[11], lähestyen yhä enemmän Kinetyttä[12].

Vuodesta 1978 Finzi löytää jälleen väriä ja aloittaa kauden, joka seuraa jotenkin 1980-luvun alun kuohuttavaa kuvien pommitusta, jolloin tilanne kasvoi hallitsemattomaksi, niin että puolivälissä 1980-lukua väsyneenä siitä intensiteetistä hän hakee eräänlaista sisäisyyden meditatiivista paluuta, yhdistäen mustalle kentälle värin palautumisen ja nousemisen, ks. kiertoa ”Nero-Achromatico” ja myöhemmin ”Neroiride”, vahvasti inspiroituneina Luigi Nono -musiikista[13], jotka johtivat 1990-luvulla sarjoihin “Grammaticando” ja sitten “Flipper”, joissa hän pyrkii järjestämään koodatun maalauksen kielen merkeille ja vastakkaisille toiminnoille[14]. Ennio Finzi on kuitenkin jokaisena näistä vuosista etsinyt jatkuvasti tapaa ilmaista ajatuksen olennaisuutta ja tuntemusta maalausmediamin keinoin, eikä hän halua ennalta rakentaa tunnistettavaa tyyliä pelkällä taiteella pelkän maalauksen vuoksi[15]. Finziä ei ymmärrä tuntea tutkimalla jokainen taiteellinen hetki erikseen, vaan kokonaisuutta hänen uransa kehityksen aikojen, epäjohdonmukaisuuksien ja ristiriitojen läpi, nähdäksesi piilevän punaisen langan.[16]

Hän aloitti näyttelyn vuonna 1949 Venetsian Bevilacqua La Masa -säätiössä[17], missä vuonna 1956 hänellä oli ensimmäinen yksityisnäyttely, ja säätiö omisti hänelle vuonna 1980 laajan retrospektiivin.

Hän osallistui vuonna 1959 ja vuonna 1999 Rooman VIII:lle ja XIII Quadriennaleille[18] sekä vuonna 1986 Venetsian 42. Arte-Biennaleille[19].

Hän on opettanut Venetsian Akatemiassa.