Sylvain Barberot - Vierge luminescente

Teosanalyysi – *Vierge luminescente*

*Vierge luminescente* ilmestyy aluksi tutun, lähes lohduttavan hahmon tavoin: reliikkigallerian perinteisestä ikonografiasta inspiraationsa saaneen Neitsyen rintakuvio, jonka voi tunnistaa huntu, pään kevyesti kallistettu asento ja kasvojen vakava ilme. Kuitenkin tämä näennäinen yhteys klassisiin esityksiin järkkyy nopeasti useiden merkittävien muutosten vuoksi, jotka siirtävät teoksen nykyajan rekisteriin, jopa kritiikkiin.

Ensimmäinen huomattava elementti on itse esineen luonne: kyseessä ei ole täysi veistos, vaan valettava, ontto muoto, jonka takaa on avoin ja näkyvissä. Tämä valmistelematon materialiteetti rikkoo käsityksen pyhän, elävän ja vakaan kuviosta. Neitsyen vartalo muuttuu kalvoksi, pinnaksi, puuttuvan olemassaolon jäljeksi ennemmin kuin täydeksi läsnäoloksi. Tämä valinta johdattaa pohdintaan reproduktiosta, sarjallisuudesta sekä kuvan uskonnollisen kuvauksen menetyksestä nykyaailmassa.

Siihen lisätään fyysisen alteroinnin ulottuvuus: Neitsyt on yksisilmäinen. Tämä yksityiskohta, hillitty mutta hämmentävä, luo jännitteitä pyhän ja haurauden välillä. Täydellisyyden ja puhtauden ihannoitu kuva on tässä haljennut. Katse, joka perinteisesti kantaa hengellisyyttä ja jumalallista välinettä, on osittain poissa, ikään kuin hahmolla olisi mennyt hänen kykynsä nähdä tai ohjata. Tämä osittainen sokeus voidaan tulkita metaforaksi: uskon turmellun, perinteen, joka ei enää näe kokonaisuutta, tai inhimillisen katseen kyvyttömyyteen päästä täysin jumalallisen luo.

Kuitenkin hämmästyttävin elementti on fosfooriväriin perustuva maalaustapa. Päivällä teos näyttää kalpealta, melkein hauraalta, vihreän sävyin, jotka jo viittaavat johonkin outoon. Mutta pimeydessä se muuttuu radikaalisti: Neitsyt muuttuu valonlähteeksi, säteillen voimakasta ja spektrimaista vihreää. Tämä muutos luo kaksinaisuuden sekä ajallisesti että havainnoinnin kannalta: teos on täysin näkyvillä vain ulkoisen valon puutteessa.

Tämä ilmiö kääntää perinteiset pyhän kuvan koodeja vastaan. Tavallisesti valo paljastaa jumalallinen kuva; tässä itse hahmo emittoi keinotekoista valoa. Pyhä ei ole enää transsendentti, vaan tulosta kemiallisesta prosessista. Tämä kääntäminen voidaan lukea sivilisaation kritiikkinä: henkisyys muuttuu efektiksi, valon illuusioiksi, joka säilyy pimeydessä mutta riippuu etukäteen tapahtuneesta reaktiosta (valoon altistumisesta).

Lopuksi, lähes aavemainen luminesenssin laatu antaa teokselle epäselvän läsnäolon, ilmestymisen ja katoamisen välimaastoon. Neitsyt vaikuttaa vaeltavan tilassa, liikkuen suojelun ja huolenaiheen välillä. Hän ei ole enää pelkästään epäuskon kohde, vaan myös aavemainen kuva, uskon vanha valonjälki.

Näin ollen *Vierge luminescente* muodostaa hienovaraisesti useita jännitteitä: täyden ja ontin, pyhän ja maallisen, näkyvyyden ja pimeyden, läsnäolon ja menetyksen välillä. Muuttamalla ikonisen hahmon muotoilluksi, muokatuksi ja luminoivaksi esineeksi teos esittää kysymyksen uskonnollisten symbolien säilyvyydestä nykyaikaisessa maailmassa, jossa itse valo muuttuu keinotekoiseksi ja epävakaaksi.