Montiel-1985 - "FÓSIL VIVIENTE"

Tämä teos tutkii jännitteitä materian haurauden ja olemuksen pysyvyyden välillä. Kalan hahmo avautuu, paljastaen ei vain sen sisäisen rakenteen, vaan myös sydämen, joka haastaa anatomian logiikan muuttuakseen symboliksi. Siellä, missä pitäisi olla vain biologinen mekaniikka, nousee emotionaalinen keskus, elämän muisto, joka selviää ajan kulutuksesta.
Keho, melkein fossiloitunut, herättää sen what was' huojentaa jäljen siitä, mitä oli. Sen erodauneet muodot muistuttavat siitä, että kaiken olemassaolon alttiina ovat muodonmuutokset, menetys ja muutos. Kuitenkin sydän pysyy ehjänä, elinvoimaisena ja kirkkaana, kuin voima, joka vastustaa katoamista. Se on metafora siitä, mikä pysyy elävänä fyysisen ulkomuodon yli: identiteetti, tunteet, muisti ja henki.
Teos luo vuoropuhelun elämän ja kuoleman, pysyvyyden ja katoamisen välillä. Kalan, syvyyksien muinaishaltija, muuttuu tässä todistajaksi geologisesta ja inhimillisestä ajasta. Sen luuranko puhuu menneestä; sen sydän puhuttelee tunteen jatkuvaa nykyhetkeä. Yhdessä ne rakentavat kuvan, jossa haavoittuvuus ei ole heikkouden synonyymi, vaan totuutta.
Sininen tausta, laaja ja hiljainen, viittaa mereen alkuperänä ja arkistona elämälle. Siinä tilassa, missä olento näyttää kelluvan kahden tilan välissä: reliikki ja organisme, muisto ja läsnäolo. Näin Fósil Viviente esittää olennaisen kysymyksen: mikä on todella säilyvää, kun aika on kuluttanut muodon?
Vastaus näyttää sykkyvän kuvan keskellä. Ei ole keho, joka säilyy, vaan se, mikä sille antoi merkityksen. Sillä jopa kun materia hajoaa, on olemassa näkymätön voima, joka jatkaa maailman muiston asumista. Siellä, missä fossiili päättyy, alkaa sisäinen elämä.