Montiel-1985 - "FÓSIL VIVIENTE"

Tämä teos tutkii jännitettä aineen haurastuvuutta ja olemuksen pysyvyyttä välillä. Kalalajin hahmo avautuu näkyviin, paljastaen ei vain sen sisäisen rakenteen, vaan myös sellaisen sydämen, joka haastaa anatomisen logiikan ja muuntuu symboliksi. Siellä, missä pitäisi olla ainoastaan biologinen mekaniikka, kohoaa emotionaalinen ydin, elämänmuistin, joka selviytyy ajan kulumisesta.
Keholla, joka on melkein fossiilin tasolla supistettu, on jälki siitä, mitä oli. Sen jyrkkämuotoiset muodot muistuttavat, että kaikki olemassaolo on alttiina transformaation, menetyksen ja muutoksen prosessien. Silti sydän pysyy ehjänä, elinvoimaisena ja kirkkaana, kuin voima, joka vastustaa häviämistä. Se on metafora siitä, mikä pysyy elossa fyysisen ulkonäön yli: identiteetti, läheisyydet, muisti ja henki.
Teos luo dialogin elämän ja kuoleman, pysyvyyden ja katoamisen välillä. Kalasta, joka on muinaisasukeuden asukas syvyyksissä, tulee täällä ajan geologisen ja inhimillisen todistaja. Sen luuranko puhuu menneisyydestä; sen sydän nykyhetkestä tunteen jatkuvassa virtauksessa. Yhdessä ne rakentavat kuvan, jossa haavoittuvuutta ei pidetä heikkoutena, vaan totuutena.
Sininen tausta, laaja ja hiljainen, viittaa mereen elämän alkuun ja arkistoon. Siinä tilassa, joka tuntuu pysähtyneeltä, olento näyttää leijailevan kahden tilan välillä: reliikki ja organismi, muisto ja presencia. Näin Fossiili Elävä esittää olennaisen kysymyksen: mitä todella säilyy, kun aika on muovannut muodon?
Vastaus tuntuu sykkivän kuvan keskelle. Ei ruumis ole se, mikä Säilyy, vaan se, mikä antoi sille merkityksen. Sillä jopa silloin, kun materia hajoaa, on olemassa näkymätön voima, joka jatkaa maailman muistin asuttamista. Siellä, missä fossiili päättyy, alkaa sisäinen elämä.